Vieraskynä: Naapurimaat, naapurikielet?

Suomi ja Ruotsi ovat naapurimaat, mutta suomen ja ruotsin kielet ovat aivan eri alkuperää. Nykyään niillä on kuitenkin paljon yhteistä sanastoa. Nyt luvassa on lyhyt sukellus kielihistoriaan ja katsaus siihen, millaisia yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia suomen ja ruotsin kielen sanoilla on.

Yhteinen historia – paljon yhteistä sanastoa

Joidenkin arvioiden mukaan suomen kielen sanavartaloista noin puolet on vanhaa omaperäistä sanastoa ja toinen puoli lainaa. Lainasanoista noin puolet on lainattu germaanisista kielistä, joihin ruotsikin kuuluu. Karkeasti arvioituna siis noin neljäsosa suomen kielen sanaston perusaineksista on lainattu ruotsista tai sen sukukielistä. Suomen ja ruotsin kielissä onkin tuhansia yhteisiä sanoja. Lähes kaikki yhtäläisyydet johtuvat siitä, että suomeen on lainattu sanoja germaanisista kielistä. Yksi harvoista poikkeuksista, joissa yhteinen sana onkin lainattu ruotsiin suomesta, on pojke (poika).

Suomen ja ruotsin kielten ”esivanhempien” välinen vuorovaikutus alkoi kolmisen tuhatta vuotta sitten. Itämeren alueella asui jo entuudestaan kansoja, jotka puhuivat germaanisia kieliä. Nyt sinne saapui sellaisia kansoja, jotka puhuivat suomensukuisia kieliä. He oppivat uusilta naapureiltaan muun muassa maanviljelystä ja kaupankäyntiä. Tarvittiin uusia sanoja kuvaamaan uusia käsitteitä, ja yleensä nämä sanat oli kätevää lainata naapureilta. Tuolloin suomeen tulleisiin germaanisiin lainasanoihin kuuluu muun muassa vaatteiden nimiä (vanttuut, ruotsiksi vantar), kalastussanastoa (silli, ruotsiksi sill), maanviljelyssanastoa (humala, ruotsiksi humle) ja kaupankäyntiin liittyvää sanastoa (markka, ruotsiksi mark).

Keskiajalla Ruotsi otti Suomen hallintoonsa ja vakiinnutti kristinuskon Suomeen. Suomen puolelle muutti paljon ruotsinkielisiä uudisasukkaita. Perustettiin kaupunkeja, joissa kauppiaat ja käsityöläiset alkoivat harjoittaa ammattejaan. Elämänmeno Suomessa mullistui siis perinpohjaisesti. Jälleen tarvittiin uusia sanoja, jotta voitaisiin puhua uusista asioista. Sanastoa lainattiin ennen kaikkea ruotsista. Tuolloin lainattiin muun muassa uskontoon liittyviä sanoja (enkeli, paavi ja nunna, ruotsiksi engel, påve ja nunna) sekä erilaisiin ammatteihin ja kaupunkielämään kuuluvia sanoja (lääkäri ja katu, ruotsiksi läkare ja gata). Yleensä ruotsia puhui nimenomaan parempi väki kaupungeissa, joten suomenkielinen kansa käytti mielellään ruotsista lainattua sanastoa, kuulostihan se hieman hienommalta.

Suomen sanasto olisi vielä nykyistäkin ruotsalaisempi, ellei 1800-luku olisi ollut voimakasta nationalismin ja kansallisromantiikan aikaa. Tuolloin vieraista kielistä lainattujen sanojen tilalle alettiin määrätietoisesti kehitellä suomalaisempia sanoja. Esimerkiksi ruotsista lainatun kyökki-sanan tilalle (ruotsiksi kök) keksittiin suomalaisempi versio keittiö (johdettu verbistä keittää). Myös monille sivistyssanoille on olemassa vähintäänkin suomenkielinen vaihtoehto, kun taas ruotsissa käytetään yleensä samaa kreikasta tai latinasta peräisin olevaa versiota kuin useimmissa muissakin Euroopan kielissä.

Samat sanat näyttävät ja kuulostavat erilaisilta ja tarkoittavat joskus eri asioita

Suomen kieli on pääosin muuttunut äännerakenteeltaan hitaammin kuin ruotsi. Siksi nykysuomen muodot ovat usein lähempänä muinais- kuin nykyruotsia. Yksi esimerkki ovat sellaiset vanhat germaaniset lainasanat kuin kaupunki ja laukka (sipuli, vaikkapa sanassa kynsilaukka). Suomessa au-diftongi on säilynyt, mutta ruotsissa se on aikojen saatossa muuttunut ö:ksi. Niinpä monien ruotsalaisten kaupunkien nimen perässä on köping, ei kauping,ja sipuli on nykyruotsiksi lök, ei lauk.

Harva lainasana on kuitenkaan säilynyt suomessa täysin alkuperäisessä muodossaan. Jos sanan alussa on ollut useiden konsonanttien yhdistelmä, osa konsonanteista on yleensä pudonnut pois. Konsonanttiloppuisten lainasanojen loppuun taas on monesti lisätty ylimääräinen vokaali ääntämistä helpottamaan. Suomen kielelle vieraat konsonantit b, d, g ja f on useimmiten korvattu äänteillä p, t, k ja v. Niinpä ruotsin strand on muuttunut muotoon ranta ja glas muotoon lasi.

Vaikka joku sana olisi kahdelle kielelle yhteinen, se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita niissä täysin samaa asiaa. Esimerkiksi sana poika on käännettävä eri yhteyksissä eri tavalla: pojke tarkoittaa lasta yleensä, mutta jos puhutaan jonkun jälkeläisestä, onkin käytettävä sanaa son. On siis oltava tarkkana, vaikka sana näyttäisikin tutulta. Sanojen merkitys saattaa myös muuttua ajan myötä: Suomen rauta on samaa alkuperää kuin ruotsin röd ’punainen’. Sanan alkuperäinen merkitys on ollut ’punainen’, mutta suomessa sitä on alettu käyttää tietystä punaisesta metallista.

Kielihistoria kiinnostaa

Tässä artikkelissa kurkistimme lyhyesti kielihistoriaan. Mielestäni kielihistoria on todella kiinnostava aihepiiri. Se kytkeytyy tiiviisti muuhun historiaan: kuten huomasimme, tietynlaiset lainasanakerrostumat kertovat usein siitä, millaista vuorovaikutusta kansojen välillä on ollut, millaisia uusia keksintöjä toisilta kansoilta on omaksuttu ja miten yhteiskunta on muuttunut.

Kielihistoria ei kuitenkaan liity ainoastaan kielten välisiin kontakteihin ja lainasanoihin, vaan se kattaa kielen kaikki osa-alueet. Se selittää monia sellaisia kielen ilmiöitä, joita monet ihmettelevät: Miksi käsi-sanaan ilmestyy t tai d, kun sitä taivutetaan (kättä, käden)? Miksi taivutetaan hiiri, hiiren mutta siili, siilin? Kun joululaulussa sanotaan äidin laittaneen kystä kyllä, mitä äiti oikein on tehnyt?

Kielihistorian tunteminen auttaa suhtautumaan hieman tyynemmin niihin muutoksiin, joita oma äidinkieli käy läpi parhaillaan. Mikään kieli ei koskaan ole ollut täysin muuttumaton kokonaisuus, vaan kieleen on aina lainautunut sanoja muista kielistä, sanojen merkitykset ovat aina muuttuneet, äännerakenteessa on aina tapahtunut muutoksia ja niin edelleen. Näin on tapahtunut aina, ja näin tulee varmasti tapahtumaan vastedeskin.

Jos suomen kielen historia kiinnostaa, lisää tietoa saa muun muassa Kotimaisten kielten keskuksen nettisivustolta. Ylen radio-ohjelma Aristoteleen kantapää käsittelee usein kielihistoriaa hauskalla ja melko kansantajuisella tavalla. Myös omassa blogissani on silloin tällöin kielihistoriaan liittyvää sisältöä.

Tiian esittely

Tiia Javanainen on rakastanut lukemista, kirjoittamista ja kieliä pikkulapsesta asti. Nykyään hän on kääntäjä ja pilkunviilauksen ammattilainen. Tiian blogi käsittelee kieliä, viestintää ja pilkunviilausta. Blogia voit lukea osoitteessa https://pilkuttaja.fi/blogi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s