Vieraskynä: Rahan monet nimet: hellyyttä, häpeää tai taikauskoa?

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, sanotaan. Nimitysten määrää tarkastellen voimme väittää rahan olevan meille suomalaisille erittäin rakas.

Käytämmekö rahasta rinnakkaisilmaisuja siksi, että rahasta on niin kiusallista puhua, vai onko siitä tullut peräti tabu? Vai onko kyse suuresta kunnioituksesta rahaa kohtaan – niin suuresta, että rahaa pitää hellitellä ja mielistellä?

Runsaista kiertoilmauksista tulee ainakin minulle (folkloristiikkaa ja kulttuuriantropologiaa vuosikaudet opiskelleelle) mieleen karhunpalvonta ja karhusta käytetyt lukuisat nimitykset.

Pohdinkin tässä artikkelissa karhun palvonnan ja nykypäivälle ominaisemman rahan eli mammonan palvonnan suhdetta toisiinsa.

Yleisimmät synonyymit rahalle

Synonyymi tarkoittaa samamerkityksistä sanaa. Toisin sanoen: sanat, joilla on yhteinen merkitys, ovat toistensa synonyymejä. Näin ollen esimerkiksi kukkaro on lompakon synonyymi.

Ohessa rahan yleisimmät synonyymit:

fyrkka
massi
tuohi
riihikuiva
kahiseva
kilisevä
pätäkkä
dollari, sekeli, markka, jeni (näitä voidaan käyttää puheena olevasta valuutasta riippumatta; silloin esimerkiksi ”sekelillä” voidaan tulkita olevan antisemitistisiä konnotaatioita)
taala
penni, pennonen
hillo
rahna
nappula
hynä
fyffe
mammona
mani
cashi, kääshi
hilu
paalu
fyrkendaali

Myös esimerkiksi ilmaus ”millä mällätä” viittaa rahaan.

Rahan eufemismit, dysfemismit ja hypokorismit

Olisi helppoa tyytyä sanomaan, että kaikki rahan synonyymit ovat kiertoilmauksia eli eufemismeja.

Eufemismi on epämiellyttävästä ilmaisusta käytetty kaunisteleva tai peittelevä sana/sanaliitto (esimerkiksi kuolemasta käytetyt “vaipua ikiuneen” tai “päästä Taivaan kotiin”).

Ennen vanhaan kiertoilmauksia on käytetty voimakkaina pidetyistä olennoista (kuten pedoista ja jumalista) sekä tabuista (kuten seksuaalisuudesta) puhuttaessa.

Jumalan tai jumalankaltaisen pyhän olennon oikean nimen lausumista pidettiin herjaavana. (Kuulostaako tutulta? “Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä” on toinen käsky, ja juutalaisuudessa tätä käskyä on noudatettu kenties kaikista tiukimmin.)

Pahan hengen tai pedon oikean nimen lausumisen uskottiin kutsuvan olennon saman tien paikan päälle.

Siksi paholaista on kutsuttu esimerkiksi vihtahousuksi ja karhua mustamulkuksi tai vaikkapa mesikämmeneksi.

Rahan kaunisteleva kiertoilmaus voisi olla esimerkiksi riihikuiva tai tuohi.

Osa kiertoilmauksista on dysfemismejä, joilla pyritään saamaan puheena oleva asia huonoon valoon.

Mikään rahan synonyymeistä ei suoralta kädeltä vaikuta negatiivisesti latautuneelta dysfemismiltä, mutta kontekstista riippuen esimerkiksi ”mammona” voidaan tulkita tällaiseksi karkeammaksi ilmaisuksi.

Raamatussa mammona esiintyy ahneuden symbolina ja eräänlaisena epäjumalankuvana. Lause ”te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa” tai ilmaisu ”kerätä maallista mammonaa” ovat hyviä esimerkkejä. Niitä voidaan käyttää tilanteissa, jolloin raha halutaan tuoda esille ihmiselle turmiollisena asiana.

Osaa rahan kiertoilmauksista voidaan pitää hypokorismeina. Hypokorismi on hellittelevä ja lieventävä ilmaus, mitä voidaan käyttää silloin, kun ei tarvitse pelätä oikean nimen lausumista. Hypokorismeja käytetään usein lapselle puhuttaessa – “pipi”, “mami”, “tutteli”… tai rahasta puhuttaessa “hillo” tai “rahna”.

Lähellä hypokorismia ovat mielistelevät kiertoilmaisut, joilla tahdotaan osoittaa erityisen suopeaa suhtautumistapaa tai jopa alamaisuutta puheena olevaan asiaan nähden.

Puhuja saattaa tietoisesti tai tietämättään yrittää hyvitellä rahaa sekä maanitella sen määrää lisääntymään. Mikään edellä luetelluista rahan kiertoilmauksista ei mielestäni ole selkeästi tällainen mielistelevä ilmaus, mutta mistä tahansa voi tunnelataus sellaisen tehdä (esimerkiksi: “jos sieltä tulis vaikka vähä fyffee”).

Rahaan viitataan joskus jumalana ja palvonnan kohteena, mutta tällaisissa yhteyksissä keskustelun sävy on usein itseironinen tai muita pilkkaava. Hyvin harvoin kukaan tunnistaa tai ainakaan tunnustaa palvovansa rahaa.

Rahaan liittyy paljon taikauskoa, ja raha-asioista puhuminen hävettää. En usko kovinkaan monen tuntevan suurta hellyyttä rahojaan kohtaan, vaikka rahaa voidaan käyttää muiden ihmisten hellimiseen ja hyvittelemiseen.

Nähdäkseni rahan monet nimet liittyvät siis ensisijaisesti pelkoon esimerkiksi ahneeksi, köyhäksi tai kitupiikiksi leimautumisesta.

Leimautumista voi nimittäin yrittää vältellä käyttämällä rahasta vähätteleviä kiertoilmauksia, joilla voi korostaa sitä, kuinka vähän painoarvoa sille antaa.

Karhun synonyymit kertovat pitkästä historiasta karhun kanssa

Kuten rahalle, myös karhulle riittää kiertoilmauksia – sekä kaunistelevia, halventavia että hellitteleviä.

Kiertoilmauksia eli eufemismeja käyttämällä muinaissuomalaiset ovat halunneet välttää kutsumasta petoa luokseen. Karhun ei haluttu ymmärtävän, kun siitä puhuttiin, joten oli parempi puhua esimerkiksi otavasta.

Jopa “karhu” on alun perin eufemismi. Karhun todennäköisesti vanhin nimitys on “oksi”, minkä vastine nykysuomessa on “otso”.

Suomen varhaisimmat asukkaat palvoivat karhua esi-isänään ja jumalanaan.

Karhua kunnioitettiin kivikaudelta aina 1800-luvulle asti.

Vaikka karhu saatettiin tappaa (eli kaataa tarkkojen rituaalien mukaisesti), sen ei uskottu kuolevan kokonaan, vaan karhun hengen oletettiin elävän ikuisesti.

Kristinuskon levittäjät tekivät palvotusta karhusta pakanuuden symbolin, pidettiinhän totemistista karhukulttia uuden uskonnon selkeänä vihollisena ja sen leviämisen vastustajana.

Karhusta tulikin 1300-luvun puolivälissä ensimmäinen laissa määritelty vahinkoeläin, mistä alettiin maksaa tapporahaa.

Suomen kielen sana “raha” tarkoittikin aiemmin turkiseläintä tai turkkia, kuten oravannahkaa. Turkikset olivat kaupankäynnin välineitä, ja niillä maksettiin myös veroja.

(Oravannahkakaupassa käytettyjä yksiköitä olivat kiihtelys ja tikkuri. Kiihtelysvaara oli aikoinaan hyvää metsästysaluetta, ja Tikkurila suosittu kauppapaikka.)

Suomesta on toki löytynyt roomalaisia rahoja ajanlaskun alusta. Viikingit jättivät 700–800-luvuilla jälkeensä itämaisia rahoja, mutta vasta 1000-luvulla hopearahan käyttäminen yleistyi (hopearahan, mitä saatiin edelleen turkiksia vastaan).

Kunnioitus rahaa kohtaan voitti vähitellen karhua kohtaan tunnetun kunnioituksen, ja metsästysvimman myötä karhut kuolivat melkein sukupuuttoon.

1800-luvun lopun jälkeen karhukanta on alkanut jälleen kasvaa.

On oletettavaa, että 1300-luvun kirkonmiehet käyttivät karhusta dysfemismejä, jotta he saisivat karhua esi-isänään pitävät suomalaiset hylkäämään uskomuksena ja tappamaan karhut rahaa vastaan.

Karhun tänä päivänä tunnetuista synonyymeistä dysfemismeinä voitaisiin pitää vaikkapa seuraavia: “paha”, “lehmän syöjä” ja “maan kavala”.

Eufemismeja, joilla on haluttu puhua karhusta sen sitä ymmärtämättä, ovat esimerkiksi “metsän ukko”, “erä”, “mustarinta” (mikä oli Kolin nimitys vielä ainakin 1700-luvulla), “kusiaistennuolija”, “isoomettä”, “hallavanahka” ja “metsän hiisi”.

Hypokoristisia nimityksiä, joita on voitu käyttää esimerkiksi lapselle karhusta puhuttaessa, voisivat olla “pöppö” ja “pöpö” (nykypäivänä tietenkin “nalle”).

Loitsukonteksteissa on tarpeen maanitella ja manipuloida karhua – tällaisia mielisteleviä, lähellä hypokoristisia ilmauksia olevia nimityksiä voisivat olla “jumalan vilja” ja “metsän kuningas”.

Tänä päivänä karhun palvonta on kaukaista historiaa valtaosalle suomalaisista, mutta karhua kohtaan tunnetaan pelonsekaista kunnioitusta.

Karhun kiertoilmauksia käytetään lähinnä puhutun ja kirjoitetun kielen rikastuttamiseksi, esimerkiksi:

Keskisuomalaisen artikkeli vuodelta 2020: “Karhunpentu jäi auton ja vielä rekankin alle Korpilahdella – kuului todennäköisesti alueella liikkuvaan kontioperheeseen”
Ylen artikkeli vuodelta 2014: “Mehiläispesien sato hupenee mesikämmenten suihin”
Iltalehden video vuodelta 2020: “Nainen halusi karhun kanssa kuvan Romaniassa – otso ei lämmennyt idealle”

Vain harva karhun noin kahdestasadasta kiertoilmaisusta on enää aktiivisessa käytössä. Karhun nimityksistä yleisimpiä taitavat nykyään olla “otso”, “mesikämmen”, “nalle” ja “kontio”, ja niitä tavataan käyttää asiaa sen enempää ajattelematta.

On kuitenkin mielenkiintoista tietää, miksi kiertoilmauksia on niin paljon, ja millaisia merkityksiä niillä on ollut esivanhemmillemme. Myös karhunpalvonnan ja rahaa kohtaan tunnetun kunnioituksen suhteen pohtiminen on kiintoisaa.

Lähteet

Auli Oksanen: Karhu, kontio, otso, ohto, Pro gradu -tutkielma

Aristoteleen kantapää: Otso, mesikämmen ja nalle