Kun kerron uusille ihmisille, että olen suomen kielen maisteri, jotkut kauhistuvat. ”Ai siis mä oon niin huono äidinkielessä, että en uskalla sanoo enää mitään”, eräskin parkaisi leikillään. Tuolloin joudun toppuuttelemaan ihmisiä, että en todellakaan kaiken aikaa skannaa muiden puhetta ja – etsi virheitä! Mitä siitäkin tulisi, että olisin koko ajan sormi pystyssä tarkkailemassa, miten ihmiset käyttävät kieltä väärin. Mistäköhän tämmöinen ennakkoajatus johtuu?
Sitten on toinen ryhmä, joka suoristaa ryhtiään, kun kuulee, että olen suomen kielen maisteri. ”Mä tykkään tosi paljon kieliopista. Olen oikea pilkunviilaaja. Koulussakin sain aina kehuja äikänopelta, että kirjotan virheettömästi.” Tähän yritän sitten vastata, että hienoa, kun kielioppi kiinnostaa ja olet siinä ässä, mutta pelkkä kieliopin hallitseminen ei tee kenestäkään vielä täydellistä kielen osaajaa.
Lue myös: Pelkkä kieliopin osaaminen ei tee kenestäkään kirjoittajaa
Pidän mielessä edellä esitetyt ääripäät, kun koulutan kirjoittamista. Haluan rohkaista ja kannustaa kirjoittajia, jotka ovat vähän kohmeessa eivätkä ole hetkeen laatineet tekstejä.
Ohjenuorani on katsoa tekstejä kokonaisuutena, eikä etsiä yksittäisiä virheitä.
Minulla on parhaillaan ohjattavana kymmeniä opiskelijoita, joiden tehtäviä tarkistan. Pyrin niissäkin kiinnittämään huomiota kokonaisuuteen, enkä niinkään yksittäisiin virheisiin. Jos osoitan punakynällä jokaisen pienen kielioppivirheen, oppiminen jää minusta ohueksi. Sen sijaan annan palautetta kokonaisesta tekstistä. Kuinka hyvin kohderyhmä on huomioitu, minkälainen sävy tekstissä on, onko asiat esitetty ymmärrettävästi ja niin edelleen.
Lue myös: Miten valita oikea äänensävy?
Kerran hyvä ystäväni, joka on pienyrittäjä, pyysi minulta palautetta koronatiedotteestaan. Hän oli lähettämässä asiakkailleen viestiä, kuinka liikkeessä on varauduttu koronaan ja miten siellä suojaudutaan. Teksti oli muokattu hienosti asiakasta kunnioittaen ja sävy oli kohtelias ja ystävällinen. Nostin nämä seikat palautteessa esiin, enkä niinkään takertunut muutamaan kielioppivirheeseen.
Kirjoittamisen kouluttajana tai ohjaajana haluan olla kannustava ja rakentava. Muotoilen opiskelijoille sanallisia palautteita kieli keskellä suuta. En halua olla pelkkä palauteautomaatti, joka tuuppaa jokaiselle samanlaisen palautteen. Pyrin yksilöimään sanamuotoja, jotta opiskelijalla on sellainen tunne, että olen todella lukenut hänen tehtävänsä. Ja niin teenkin. Ennen kuin voin antaa palautetta, tekstiin pitää upota. Ja se vie aikaa. Siksi varaan aina sellaisen ajankohdan, että olen hyvässä vireessä ja voin keskittyä, kun ryhdyn käymään tehtäviä läpi.
Lue myös: Miten antaa ja vastaanottaa palautetta
Jokainen tietää, ettei viesti (eikä palaute), mene aina perille niin kuin sen itse hyväntahtoisesti on muotoillut. Pelkkä myötäkarvaan silittäminen ei palvele ketään, ja siksi yritän nostaa kehityskohteita hienotunteisesti ja rakentavasti esille. Olen ilmeisen hyvin onnistunutkin, koska en ole saanut rajua kritiikkiä.
Maaret Kallio käyttää sanontaa lujasti lempeä. Jotain samantyyppistä voisin ajatella itsekin. Haluan olla lempeä mutta rakentava, kun arvioin tehtäviä.
Kun opetellaan esimerkiksi työelämässä tarvittavia kirjoitustaitoja, puhutaan aika laajasta skaalasta erilaisia tekstejä. Se että tunnistaa joitain keskeisiä työelämän tekstilajeja, auttaa kirjoittamaan muitakin tekstejä. Kun osaa kirjoittaa selkeää kieltä ja välttää pahimpia epäselvyyden karikoita, näitä taitoja voi hyödyntää monissa teksteissä.
Jos saan antaa palautetta ammattikirjoittajille, voin olla paljon suorempi. Mutta aloittavien kirjoittajien kanssa täytyy olla varovaisempi, koska en halua tuhota kenenkään orastavaa intoa tuottaa tekstejä. Kaikista voi kehittyä kelpoja kirjoittajia.
Elämänpuu-blogi 